"Ennen otettiin diapamia, ettei itkettäisi" – kirkkoherra kannustaa kokemaan hautajaiset ilman rauhoittavia lääkkeitä

Hautajaisia vietetään yhä enemmän pienesti vain lähisukulaisten ja lähimpien ystävien läsnäollessa.  sauvo Jylhä

Marjo Rämö

Vanhassa valokuvassa koko kylänväki seisoo totisena saattojoukkona havuilla ja kukkaseppeleillä koristellun haudan äärellä.

Tällaisia kuvia löytyy lukemattomia suomalaisten perhealbumeista.

Nykyisin moni vainaja saatetaan viimeiselle matkalleen vain lähimpien ihmisten läsnäollessa. Yhä harvemman vainajan tulevasta siunaus- ja muistotilaisuudesta ilmoitetaan avoimella kutsulla.

Hautajaisten pienentyminen ei ole kirkkoherra Helena Castrénin mielestä huono asia tai kieli ihmisten tarpeesta vältellä kuolemaa ja ohittaa elämän päättyminen helposti ja edullisesti.

Ennen kutsuttiin iso joukko koolle ja otettiin diapamia, ettei itkettäisi.

– Ennen kutsuttiin iso joukko koolle ja otettiin diapamia, ettei itkettäisi.

– Nyt mietimme tarkemmin sitä, keiden seurassa voimme olla haavoittuvia ja näyttää tunteemme.

Sillä sitähän hautajaiset parhaimmillaan ovat: heikottavia jalkoja, itkuun vääntyviä kasvoja, valuvia neniä ja joskus jopa naurun ryöpsähdyksiä.

Puumalan kirkkoherrana työskentelevä Castrén on toiselta ammatiltaan psykoterapeutti. Kristillisen hautaan siunaamisen ohella hän näkee hautajaiset hoitavana riittinä, jolla voi olla voimakkaan eheyttävä vaikutus vainajan läheisille.

– Jollekin hautajaiset voivat merkitä oman elämän jatkumista, toiselle surutyön alkamista ehkä terapian aloittamista ja omaan itseensä tutustumista.

Tärkeää on, että hautajaisissa voi tuntea vapaasti, eikä tunteita kannata hillitä lääkkeillä tai päihteillä.

– Hoitavien hautajaisten jälkeen ihmiselle jää ehyt ja rauhallinen olo.

Hautajaisten järjestäminen lähtee luottamuksellisesta suhteesta lähiomaisen ja siunaavan papin välillä.

Hautajaisia edeltävän siunauskeskustelun tarkoitus ei ole ainoastaan tarjota runkoa papin kauniille puheelle vainajasta.

Hoitavien hautajaisten jälkeen ihmiselle jää ehyt ja rauhallinen olo.

Keskustelussa omainen voi tuoda esille tunteensa, myös ristiriitaiset tunteet, joita vainajaan tai hänen kuolemaansa liittyy.

– Kuoleman äärellä on lupa tuntea, ei vain surra. Saa olla myös pettynyt, Castrén rohkaisee.

On äärimmäisen kiusallista niin papille kuin saattoväelle, jos papin puheessa arvostettu ja kunnioitettu vainaja näyttäytyy kuulijakunnalle aivan toisena.

Hautajaisväessä voi rakkaiden lähiomaisten ohella toisistaan vieraantuneita tai jopa riitaantuneita perheenjäseniä, vainajan päihteiden käyttöön lopeen kyllästynyt perhe tai puoliso.

– Joissakin tapauksissa kuolema voi olla odotettu helpotus esimerkiksi vainajan pitkän ja vaikean sairauden uuvuttamalle omaishoitajalle. Sekin on hyvä sanoa ääneen.

Oma lukunsa ovat hautajaiset, joissa vainaja on päättänyt itse elämänsä.

Meillä on kauniita rukouksia, joissa pyydetään siunausta kipeille ja vaikeille muistoille sekä vaille vastausta jääneille kysymyksille.

Kirkollista siunaushetkeä luotsaava pappi huomioi ristiriidat vainajaa kunnioittaen.

– Meillä on kauniita rukouksia, joissa pyydetään siunausta kipeille ja vaikeille muistoille sekä vaille vastausta jääneille kysymyksille.

Lyhyet rukoukset ovat äärimmäisen yksinkertaisia virkkeen pätkiä, mutta voivat saattoväen edessä ääneen lausuttuina tuoda suunnattoman huojennuksen.

Vaikeisiinkin ihmissuhteisiin liittyy hyviä hetkiä. Kuoleman äärellä on hyvä muistella ja kiittää niistä.

Castrén kertoo naisesta, joka tuli aikuisen lapsensa tueksi neuvottelemaan ex-miehensä hautajaisista. Keskustelun edetessä nainen alkoi muistella ensitapaamistaan komean nuoren miehen kanssa.

Tilanne helpotti niin ex-vaimoa kuin isäänsä pettynyttä nuorta aikuista ja hautajaisiin syntyi aito tunnelma.

Hautajaisia voikin ajatella sovinnon tekemisenä.

Jotakuta voi helpottaa kirjeen kirjoittaminen ja sanomatta jääneiden ajatusten laskeminen hautaan vainajan matkaan.

Useissa hautajaisissa muistellaan vainajaa. Castrén ohjaa vapaan muistelun pariin, jolloin kenenkään ei tarvitse jännittää puheen pitämistä.

– Voi myös pyytää vieraita ottamaan mukaansa esineen tai valokuvan, joka liittyy vainajaan ja kertoa jotain siitä.

Kirkkoherra ja psykoterapeutti Helena Castrén on tiominut pappina hautajaissa maalla ja pääkaupunkiseudulla. Isot hautajaiset ovat yleisempiä maalla kuin kaupungissa. Kuva: Satu Valtonen.

Castrén puhuu yli 400 hautajaisten kokemuksella. Kohdalle on osunut myös huonoja hautajaisia, joissa on toisiaan yhdistäviä piirteitä.

Ei ole itkua, ei naurua, ilmassa on tietynlaista kireyttä, jonka pappikin aistii. Keskitytään muodollisuuteen, asiat hoidetaan, kuten kuuluu.

– Ei ehkä anneta lupaa surra, tai ei myönnetä tosiasioita, Castrén pohtii.

Huonoista hautajaisista jää päällimmäisenä tunnelma, että asia haluttiin hoitaa äkkiä pois alta. Silloin tilaisuudesta tulee kuin mikä tahansa arkinen velvollisuus. Hautajaiset eivät pysäytä, eivätkä hoivaa.

Nyt mietimme tarkemmin sitä, keiden seurassa voimme olla haavoittuvia ja näyttää tunteemme.

– Toki siunaava pappikin voi epäonnistua, meilläkin on huonoja päiviä, Castrén hymähtää.

Jos kutsua hautajaisiin ei tule, silloin on syytä kunnioittaa lähiomaisten ratkaisua.

Omat hyvästinsä voi käydä jättämässä hautausmaalla toimituksen jälkeen. Sekin hoitaa surevaa.

Jos hautapaikka on liian kaukana, vainajalle voi sytyttää kynttilän – hänen iäisyysmatkaa siunaten.

Kuka?Helena Castrén

Puumalan kirkkoherra vuodesta 2009 alkaen.

Toiminut 22 vuotta teologina pääkaupunkiseudulla muun muassa sairaalapastorina Helsingin Diakonissalaitoksella ja pappina Vantaankosken seurakunnassa.

Hänellä on psykoterapeutin koulutus. Hän on perehtynyt hyvästijättöriitteihin kriisien ja traumojen hoidossa.

Kirjoittanut Surukodin kirjan (2011).

Siunannut viimeiselle matkalleen yli 400 vainajaa pääkaupunkiseudulla ja Puumalan seurakunnassa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu