IKÄ Maire Soiluva antaa kirjauutuudessaan huutia ikuisen nuoruuden tavoittelulle ja perää oikeutta saada olla vanha.
Emme saa vanhentua, emme saa tuntea itseämme vanhaksi emmekä ainakaan näyttää vanhalta. Tämä asenne yhteiskunnassamme alkoi turhauttaa Maire Soiluvaa, 60, niin, että hän laajensi pohdintansa asiasta kirjaksi.
Mistä virastosta lupa? kuljettaa vanhuuden teemaa lukuisten elämänalueiden tutkailemisen kautta humoristisesti, mutta samalla uskaltavan särmikkäästi.
Freelance-toimittajan letkeän napakka, elämän tragikoomisuudesta ponnistava kirjoitustyyli tekee kirjasta helppolukuisen ja tarjoaa silti mahdollisuuden jäädä myös miettimään esiin nostettuja aiheita.
Soiluva muistaa jo lähes neljänkymmenen vuoden takaiselta Amerikan-reissultaan, kuinka maassa tuntui vallitsevan vanhenemista torjuva ilmapiiri.
–Jos vanhennut, putoat yhteiskunnan laidalta ja sinusta tulee turha. Mielestäni sama ilmiö on nyt täällä, hän sanoo.
–Itsepintaisesti pitää olla hyvin säilynyt kuin suolakurkku, ja tämä koskee vielä enemmän naisia kuin miehiä.
”Hyvin säilynyt” ja ”itsestään huolehtinut” ovat ilmaisuja, joilla Soiluvan mukaan jaetaan ihmisille arvostusta.
–Jos vanheneminen kielletään ja ihmisen pitää loputtomasti näyttää nuorekkaalta, olla, osallistuva ja aktiivinen, voi arvata, miten käy arvostuksen siellä loppuelämän päässä.
Kun tullaan vanhoiksi, tullaan näkymättömiksi. Näin päätellessään Soiluva korostaa, että vanhan ihmisen ja tämän elämänkokemuksen arvostaminen on myös yhteiskunnallinen kysymys.
–Miten hoidettaisiin hyvin sellaista, jota ei arvosteta?
Soiluvan mielestä kaikilla pitää olla oikeus saada vanhentua sen ikäisenä, jolloin itse tuntee itsensä vanhaksi. Että yksilön vanhentumisen hetkeä ei päätä tilasto.
–Ennen oli vanha viisikymppisenä, jolloin sai kepin ja kiikkustuolin. Nyt se olisi kauhea loukkaus jo oikeastaan kuusikymppisellekin, hän naurahtaa.
Missä iässä ihmistä sitten saa sanoa vanhaksi? Sanaahan kierretään kaikin mahdollisin tavoin, on ikääntyvää, senioria ja kolmatta elämänvaihetta. Keski-iän ja vanhuuden välissä oleville ihmisille ei ole mitään nimitystä, ikään kuin he eivät olisi olemassakaan.
Yksinäisyys on yli 65-vuotiaiden joukossa yleistä. Siihen rakoon on Soiluvan mukaan osattu muovata käsite ”seniorisinkku”, joka piilottaa niin yksinäisyyden kuin vanhuudenkin.
–Ja mikäpä sen paremmin eristää ihmisen kuin tunne siitä, että ei kelpaa vanhana. Jos sitten yrität olla jotain muuta, sekään ei kelpaa, koska vaikutat keinotekoiselta. Parempi siis pysyä mökissään yksin, kun ei kelpaa minkäänlaisena, Soiluva sanailee.
–Raihnaisuus ja se, että ei jaksa, ikään kuin kielletään. Se on vaarallinen tie. Vanhustenhoito ei kehity, jos ihmisistä annetaan kuva, että he ovat seniorisinkkuja. Eivät he mitään hoitoa tarvitse, hehän käyvät päivätansseissa.