"Istuimme suruveneessä, mutta emme soutaneet samaan suuntaan" – Lapsen kuolemasta tulee usein parisuhteen vedenjakaja

Viime vuonna Suomessa kuoli 236 alle 18-vuotiasta. Kuvituskuva.

Marjo Rämö

– Kaikki katsovat minua. He haluavat nähdä, miten reagoin uutiseen. Sekoanko, alanko huutaa, purskahdanko itkuun? Miksi? Enhän ymmärrä viestiä.

Tämä muistikuva on jäänyt mieleen äidille hänen loppuelämänsä muuttaneesta tiedosta: Lapsesi on kuollut.

Tieto sivaltaa elämän kahtia, aikaan ennen lapsen kuolemaa ja sen jälkeiseen. Mutta sitäkään vanhempi ei ensijärkytyksessään ymmärrä. On vain puhelin, "johon ei juuri nyt saada yhteyttä".

Vertaistuella on valtava voima. Vaikka olen ammatti-ihminen, olen usein tilanteissa avuton ja sanaton.

Perhe- ja psykoterapeutti Tarja Tervahauta ja teologi Eeva Peura ovat koonneet kirjan suurimmasta surusta, jonka ihminen voi kohdata, oman lapsen kuolemasta.

Tarinansa kirjassa jakavat parikymmentä isää ja äitiä. Mukana on myös muutamia isovanhempien ja sisarusten kertomuksia.

Lyhyet omakohtaiset tekstit kulkevat alkujärkytyksestä tunteiden myllerrykseen, joka koettelee niin vanhempien parisuhdetta kuin muun perheen dynamiikkaa. Loppuosan teksteistä kuulta toivo elämän jatkumisesta.

– Riitelimme mieheni kanssa paljon. Istuimme suruveneessä, mutta emme soutaneet samaan suuntaan.

Vaikka suru on vanhemmille yhteinen, se on molemmille myös henkilökohtaista ja omaa.

– Molempien tulisi saada surra tavallaan. Toiselle se voi olla asioiden läpikäymistä ja puhumista, toiselle hiljaisuutta. Joku kaipaa ahdistuksen tuomaan turvattomuuteen läheisyyttä, toinen haluaa eristäytyä, Tervahauta sanoo.

Lapsen kuolemasta tulee usein parisuhteen vedenjakaja, asia, joka yhdisti tai asia, joka erotti.

Teksteistä kumpuaa, kuinka suru on kamppailua syyllisyyden kanssa.

Ensin tulevat kysymykset, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Miksi kuolema ei ottanut minua vaan lapseni? Miksi menetys ei osunut jonkun toisen lapseen?

Surutyön edetessä tulee syyllisyys omasta oikeudesta unohtaa kuollut lapsi ensin hetkeksi sitten työpäiväksi.

Syyllisyyttä koetaan myös omasta oikeudesta iloon ja nautintoon surutyön edetessä.

Surutyön edetessä vanhemmat saattavat tiedostamattaan nostaa menehtyneen lapsen jalustalle.

Oman osionsa kirjassa saavat sisarukset, jotka ovat veljen tai siskon kuoleman yhteydessä vaarassa menettää vanhempansa.

– On tärkeää, että sisarukset saisivat tukea ja apua hetkessä, kun vanhempien voimat eivät ehkä riitä.

Surutyön edetessä vanhemmat saattavat tiedostamattaan nostaa menehtyneen lapsen jalustalle.

– Tavallaan jatkoin elämääsi. Opin asioita, joita sinun olisi pitänyt oppia. Hakkasin halkoja, aurasin, hienonsin ja hankosin, sisar kirjoittaa lapsena kuolleelle veljelleen.

Syvimmässä surussaan oleva ei halua kuulla, että aika parantaa, mutta menetyksen kokeneita kohdannut tietää, että näin todella on.

Toinen merkittävä seikka surusta selviämisessä ovat toiset ihmiset: läheiset, ammattiauttajat ja erityisesti saman kokeneet.

– Vertaistuella on valtava voima. Vaikka olen ammatti-ihminen, olen usein tilanteissa avuton ja sanaton, mielenterveyshoitajana sekä perhe- ja psykoterapeuttina Torniossa toimiva Tervahauta sanoo.

Siinä hetkessä ammattilaisen paras apu on varata tila, kutsua ryhmä koolle ja keittää kahvit.

Tervahauta kertoo ajatuksen kirjasta syntyneen lapsen menettäneiden sururyhmässä.

Tekijät toivovat kirjan toimivan vertaistukena samaan tilanteeseen joutuville, etenkin paikkakunnilla, joissa ei ole vertaistukitoimintaa.

Alaikäisen lapsen kuolema koskettaa vuosittain yli kahta sataa perhettä.

Kirja soveltuu myös ammattiauttajille, läheisille ja seurakunnille surukotiin vietäväksi.

Omien kokemusten jakaminen palveli myös kirjoittajia omassa surussaan.

Onni on nyt erilaista kuin ennen.

– Kirjoittajat kertovat kokevansa, että heidän jakamansa tarinan kautta oman lapsen lyhyeksi jäänyt elämä saa vielä yhden tärkeän merkityksen.

Entä voiko lapsen kuolemasta koskaan toipua? Voiko ihminen tuntea itsensä onnelliseksi menetyksen jälkeen?

Tervahauta siteeraa erästä kirjoittajaa, joka luettelee kirjassa useita asioita, jotka nykyisin tuovat onnen tunteen, mutta päättää listan toteamukseen: "Onni on nyt erilaista kuin ennen".

Eeva Peura ja Tarja Tervahauta (toim.): Lapseni on poissa – kirja suruun (Kirjapaja 2018).

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu