Suomessa on harvoja ihmisiä, joille Juice Leskisen elämä ja teot ovat vieraita. Tästä lähtökohdasta elämäkerrallisen Juice-elokuvan tekeminen oli uhkapeliä: onnistuuko teos kertomaan yleisölle jotakin uutta kohteestaan, vai onko käsissä vain kuvitettuna se, minkä kaikki jo tietävät.
Juice onnistuu liki mahdottomassa tehtävässään ainakin osittain.
Teppo Airaksisen ohjaama elokuva keskittyy kuvaamaan 1970- ja 1980-lukuja eli aikakautta, jolloin Leskinen kumppaneineen nosti suomirockin sille kuuluvalle tasolle. Valinta on luonteva, sillä noiden vuosien aikana ujosta sanoittajalahjakkuudesta kasvoi koko kansan tunnistama hahmo.
Tekijät ovat korostaneet, että elokuva on heidän näkemyksensä juankoskelaislähtöisestä taiteilijasta. Savolaiseen tapaan ilmaistuna kaikki on tarinassa totta – paitsi se, mikä ei ole.
Elokuvan dramaturgian vuoksi mutkia on vedetty suoriksi, ja esimerkiksi Leskisen tyttöystävät ja vaimot on tiivistetty yhteen Marja-nimiseen hahmoon, joka saa toimia taiteilijasielujen vastapainona. Ratkaisu on onnistunut, sillä henkilögallerian kasvattaminen nykyisestä olisi tehnyt elokuvasta turhan sekavan.
Nytkin henkilöitä on riittämiin, mutta tarina pysyy kasassa Leskisen (Riku Nieminen), Marjan (Iida-Maria Heinonen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) välille nostetussa kolmiodraamassa.
Marja on elokuvan tärkein henkilö Juicen ohella, sillä taiteilijatarinaa suuremmaksi teemaksi nousee erään avioliiton tarina. Hullaannuttava ensihuuma on uskottava, samoin vaihe, jossa Leskisen itsekeskeisyyden kasvaessa Marjan elämänpiiri kapenee ja rakkaus kuolee elämän virtaan.
Kun taiteilija taiteilee itseään syvemmälle itseensä ja alkoholismiin, perhe etääntyy ja kärsii. Sanallisia tikareita lentää koko ajan tiheämpään.
– Olen hyvä isä mutta huono perheenisä, Leskinen veistelee.
– Sun ei tarvi mulle mitään esittää, Marja pamauttaa takaisin.
Elokuvan visuaalinen tunnelma on onnistunut. Menneet vuosikymmenet maistuvat ja tuoksuvat sopivasti, kun hämärät tilat täyttyvät tupakansavusta ja keittiöissä paistetaan makkaraperunoita voissa. Bussit ovat epämukavia, takahuoneet ahtaita ja autot juuttuvat mäkiin.
Filmille kuvattu elokuva on sopivan pehmeä, mikä luo parhaimmillaan unenomaisen illuusion menneestä ajasta.
Erityisen mielenkiintoisia ovat lukuisat kohtaukset, joissa katsoja pääsee todistamaan Leskisen hittikappaleiden syntyä. Sen sijaan – niin oudolta kuin se kuulostaakin – elokuvassa on liikaa Leskisen valmista musiikkia. Vaikka elokuva kertoo rockmuusikosta, kolmen kappaleen esittäminen kokonaisina keikkaversiona on turhan paljon. Draama katkeaa, vaikka tulkinnoissa ei mitään vikaa olekaan.
Vaikka Juice-elokuva ei kerro mitään uutta lauluntekijästä, elokuvalla on paljon ansioita, joiden takia se on kannattanut tehdä.
Riku Nieminen kasvattaa hienosti nimiroolissa ujosta mutta määrätietoisesta opiskelijasta lavalla arvonsa tietävän suorasuisen rockikonin, jonka tunne-elämä jää keskenkasvuiseksi. Hahmoon rakentuu sopivissa määrin herkkyyttä ja uhmaa, mikä sopii mielikuvaan Juicesta ainakin meille, jotka emme häntä tunteneet.
Iida-Maria Heinonen tekee Marjana onnistuneen työn tuoden tarinaan taiteilijapiirien ulkopuolisen arkisen maailman. Marja on peili, josta heijastuu boheemielämän kääntöpuoli odotuksineen ja pettymyksineen. Pekka Strangin näyttelemä Harri Rinne on tärkeä hahmo niin ystävänä, vihamiehenä kuin kirittäjänäkin tarinalle.
Onnistumisiin voidaan listata myös elokuvan nuoret näyttelijät eli nuorta Juicea esittävä Silmu Ståhlberg ja Leskisen tytärtä Johannaa esittävä Elina Patrakka Molempien roolisuorituksessa on herkkyyttä ja aitoutta, johon vain lapsi pystyy.
Juice ei ole siloteltu fanituote, vaan kaunis mutta lohduton kuvaus kauniisti kirjoittaneesta ihmisestä.
2
