Veli-Matti Kosonen

Aivan turhaa?

”Turhaan, aivan turhaan mä yöllä hamuan sua viereltäin… Kuurankukkasia piirtyneen sun ikkunaasi näin.”

Joululahjakirja ”Joel Hallikainen, Elämäni tarina” muistutti mieleeni Tuttu juttu-shown, ja erityisesti laulun Kuurankukka. Mikä mahtoi olla sen suosion salaisuus?

Että me ihmiset kehtaammekin muistella turhia tekemisiämme! Sitä, että turhaan hamuaa rakkainta viereltään, seuraa entisiä jälkiään ja kantaa katkeruutta sisällään. Aivan turhaan! Eikö sellaisesta tule vain paha mieli?

Kuurankukkiahan piirtyy ikkunaan vain pakkasella, kun muut kukat kuolevat. Mutta kuolemasta voi kuitenkin kehkeytyä uusi, kaunis elämä.

Rakkaittemme kuolema kylmää sielua, mutta menetyksistä versova suru sisältää lämpöä, joka saa polttoaineensa ikävöimisestä ja lohdutuksesta.

Kuurankukka-laulun suosion salaisuus on mielestäni tämä totuus: ”Turhaa, aivan turhaa on sitä kieltää, ikävöin jo lähteissäin.”

Kun ei kiellä ikäväänsä ja suruaan, tapahtuu hälytys. Lohdutus kiirehtii paikalle. Paras apu saapuu hänen mukanaan, joka on omassa elämässään kokenut vastaavanlaiset vaiheet. Vertaistuki jaksaa viipyä vierellä ja sallii surun tulla ja olla aikansa. Lohduttaja ei ole palomies, surun sammuttaja, pikemminkin lämmittäjä, joka kohentaa hiillosta.

Ilman surun paksua palttoota sielumme paleltuisi menetysten pakkasissa.

Kuurankukat, suru ja kaipaus, kantavat mukanaan lahjaa, jota emme muuten edes tarvitsisi, saati saisi. Lahja on nimeltään lohdutus. Vanhoissa kulttuurikielissä, kuten kreikassa ja latinassa, lohduttaa-verbi sisältää ajatuksen lähelle tulemisesta ja vierellä olemisesta. Läsnäolosta.

Tuttu juttu on, että ihmisellä on ikävä toisen luo. Vähemmän tuttua on se, että Jumalalla on kaikkein kovin ikävä ihmisen luo. Mutta aivan turhaa siitä tulee silloin, jos se ei herätä vastakaikua: ”Kehotamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi” (2Kor 6:1).

Olkoon 2020 vastaanotetun armon vuosi!

Veli-Matti Kosonen

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet