Humppalegenda

Legenda on suomeksi pyhimystarina tai kaunisteltu kertomus. Kumpikin sopii tähän. Lappeenrannan Humppafestivaalit on täydellinen legenda. Siinä on jokainen palikka kohdallaan.

Legendan pyhimys on Heikki Hietamies. Hän kokee marttyyrikuoleman karkoituksen muodossa. Fariseukset, jotka pitävät itseään parempina ihmisinä, ristiinnaulitsevat hänet. Syynä on se, että hän yrittää laupeudentekona nostaa kotikaupunkinsa henkisestä tyhjyydestä rehtiin kansanomaiseen iloon. Karkottamalla hänet kaupunki menettää ainutkertaisen historiallisen tilaisuutensa.

Legendoissahan pyhimykset poistuvat paikalta, mutta jättävät Väinämöisen tapaan ”laulut suuret lapsillensa” , sekä lupauksen ylösnousemuksestaan. ”Vielä minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan.” Lappeenrannan Kaupunginteatteri on suureen hätäänsä tarvinnut ja saanut. Toivotan kaikkea menestystä kivikkoisella tiellä.

Legendoihin sisältyy usein kunnian menetys ja sen myöhempi palautus. Jotakin kallisarvoista katoaa ja saa kultaisen kehyksen. Viipuri on tässä mielessä yksi legenda. ”Tanssia sai siellä aina, arkena ja sunnuntaina”, ja ravintolaillan jälkeen monikansalliset ystävät pyysivät vielä jatkoille.

Nykysuomessa legendat henkilöityvät televisioviihteen julkkiksiin. Hämeenlinna on yhtä kuin Irwin ja Vexi Salmi, Kotka on Juha Watt Vainio, Tampere Juice ja Eput, ja Saimaa on Nestori Miikkulainen. Lappeenranta on tässä konseptissa Heikki Hietamies ja Arvi Lind, Suomen rehellisin ja luotettavin uutisankkuri.

Humppabuumin heikkous oli kapea pohja. Tavaraa ei oikeasti riittänyt kovin moneksi vuodeksi. Ei, vaikka uusia väkisin ähmästettyjä humppia synnytettiinkin. ”Lähde Lappeenrantaan, humppa siellä soi.” Mitään Savonlinnan Oopperajuhliin verrattavaa ei sentään ollut tekeillä. Humpat olivat pinnallinen laapaisu aikansa pintakulttuuriin. Koko musiikin laji oli jo syntyessään retroa. Hetkellinen menestys toi mukaan bisneksenteon piirteitä ja asiaankuuluvaa raadollisuutta, kuten kasautuvia intressiriitoja. Kyseessä oli lopultakin ulkoa tuotettu formaatti, joka kesti vain hetken.

Tänään Lappeenrantaan on tyrkyllä Kannas-sotahistoriakeskus. Se on taas uusi viisastenkivi, joka kuulemma takaa muhkeat matkailijavirrat. Tämän päivän Heikki ei ole Hietamies vaan Järvenpää. Tämäkin Heikki lobbaa asiaansa avaimena suureen tulevaisuuteen.

Rintamat puolesta ja vastaan muodostuvat nyt toisin. Humpat olivat kansan rakastama hupiprojekti, jota legendan mukaan vastustivat älykköinä itseään pitävät kylmäsydämiset kadehtijat. Kannas-keskusta vastustaa kansa, kulttuuripipertäjät ja veteraanit. Kukin omista syistään.

Humppien aikaan Lappeenranta oli jo kaatanut lehmuksensa. Linnoitus oli vakavasti uhanalainen. Satamatorin alue oli 50-luvulla raiskattu purkamalla Jaakkolan kirkko, Kauppahalli ja torin taustan rakennukset, jotka oli korvattu laatikoilla. Vanha puu-Lappeenranta mureni pala palalta ilman että kukaan reagoi mitenkään. Kaupunki oli vakavassa identiteettitkriisissä.

Sitten tulivat humpat, jota mainostettiin ilmiöistä kaikkein lappeenrantalaisimpana. Lehmusten kaupungin sijaan oli tarjolla humppakaupunki. Aikalaistodistajana katselin hikeä tursuavia maratontanssijoita, reteitä humppahattuja ja haistelin ryöstöhinnoiteltujen makkaroiden käryä. Kaiken sen valossa, mitä ymmärsin, idea Lappeenrannasta humppakaupunkina oli täyttä paskaa.

Lappeenranta ei ole mikään kirkonkylä, jolla on kesätapahtuma. Tällä kaupungilla on rikas ja monipuolinen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Siihen ei voi lyödä yhtä leimaa, eikä sen pidä olla hetkellisen viihdetrendin markkinointiväline.

Aimo Vuorinen

Tilaa uutiskirjeemme

Saat joka päivä klo 14 sähköpostiisi koosteen päivän kiinnostavimmista jutuista!

Tilaa tästä

Etusivulla nyt

Uusimmat:

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat

AutonOsat24.Fi