Hullua laulajakansaa

Imatran Rosso nappasi tämän vuoden ravintokisassa kultaa. Paikka tuo minulle, kuten varmasti monelle muullekin Vuoksella varttumattomalle, salamana mieleen Putouksen Antskun, pasta karponaaran mutustamisen ja Toitskun, jolla viiletellä pitkin kulmia. Sketsihahmo on toki puhdasta ironiaa, mutta ainakin se on jotain.

Se on osa populaarikulttuuria, joka rutistaa maakunnat yhä hellempään, tasapuoliseen syleilyynsä. Eteläkarjalaisen likan on tietysti helppo huudella. Meitä pidetään Suomen mittakaavassa harvinaisen rempseinä ja reiluina lauluveikkoina, joiden myöt ja työt naurattavat aina. En tiedä, johtuuko se osittain tästä suotuisasta stereotypiasta, mutta kesäksi tänne palatessani pääsin yllättymään.

Kotiseutufanitus näyttää nimittäin oleva nouseva trendi myös itse paikkakunnilla, joiden kuvajaiset on valtakunnan tasolla kiillotettu moneen kertaan. Lappeenrannan Facebook-ryhmässä nahistellaan, mutta myös ihastellaan yhteen ääneen tuttuja maisemia ja kiitellään ”siuta, joka pelastit miun hengen”. Kadulla ja kaupassa kuulee murteita, joiden on jo kauan povattu olevan kuoleva ja nolo luonnonvara. Ja jos ei muualla, niin ainakaan Las Palmasin karaokessa ei edes julkea epäillä, ettemmekö olisi hullua laulajakansaa.

Tai ehkä mikään ei olekaan muuttunut. Ehkä metsän huomaa puilta vasta, kun lähtee lätkimään.

Minä olen pyörinyt pari ensimmäistä Helsingin-vuottani osakunnassa, joka yhdistää eteläkarjalaislähtöisiä ja -mielisiä opiskelijanrenttuja. Joku saattaisi pilkata nurkkakuntaiseksi perinteiden romukopaksi, mutta itse tiedän paremmin. Sen lisäksi, että olen oppinut omasta, olen oppinut myös muista. Kotiseuturakkaus ei ole karjalaiseen poteroon kietoutumista, vaan sitä, että löytää itsensä Rauman kieltä tulkitsemasta tai Kotkan torilta opiskelijajuhlasta. Ne ovat kaikki pirun arvokkaita juttuja.

Array

Toimitukselta

Tällä palstalla julkaistaan toimituksen kolumneja ja pääkirjoituksia.