Juhani Paakkinen muistelee lentoja Tupolev 154:llä: "Eipähän jää kitumaan"

Kirjoittaja muistelee lentojaan pahamaineisella Tupolev 154 -matkustajakoneella. Kuvan lentokone ei liity juttuun.

Marika Lumme

Lähes sata ihmistä kuoli vastikään lento-onnettomuudessa Venäjällä. Surullisen kuuluisa Tupolev 154, lännessä lempinimeltään putoileva syöksyi heti lähdön jälkeen mereen. Taisi olla 67. putoilevalle sattunut onnettomuus. Kone tuli minulle tutuksi, kun työskentelin vuoden Tadzhikistanissa. Lensimme rajaupseeri -kaverini kanssa puolen tusinaa lomalentoa Dušanbesta Pietariin ja takaisin. Tunsimme koneen pelottavan historian. Lennot tapahtuivat yöllä, mikä tiivisti tunnelmaa. Kun kone ilmestyi lentokentälle, taivas repesi. Melu oli huumaavaa. Kaksi lentoemäntää piti matkustajat kurissa ja järjestyksessä. He muistuttivat neuvostoliittolaisia kuulamörssäreitä Tamaraa ja Irinaa, Pressin ”veljeksiä”. Koneeseen noustiin sotilaallisessa numerojärjestyksessä. Matkustajat olivat tadzikkinuorukaisia, jotka kävivät töissä ympäri Venäjää. Olimme ainoat länsimaalaiset koneessa. Kukaan muu ei rohjennut koneeseen astua. Englantilainen työkaveri vertasi meitä kamikaze-lentäjiin. Olihan paikallisen lentoyhtiön maine hyvin huono. Länsiasiantuntijat lensivät Airbusilla Turkkiin ja sieltä eri puolille Eurooppaa. Me suomalaiset arvostimme aikavoittoa. Pelko kävi mielessä, kun istuin ensimmäistä kertaa koneeseen. Analysoin tilannetta. Jossain vaiheessa elämä päättyy joka tapauksessa. Tapahtuuko se nyt vai kymmenen vuotta myöhemmin on historiallisesti katsoen saman tekevää. Eipähän jää kitumaan, jos Tupolevin mukana syöksyy vuoristoon. Löysin mielenrauhan. Kulahtaneen istuinpenkin tukiraudat häiritsivät enemmän kuin lentopelko. Ilmaan päästiin kauhean melun saattelemana yllättävän pehmeästi.

Oli kuuma yö. Suuta kuivi alkujännityksestä. Pyysin lentoemolta lasin vettä. Hän katsoi minua vihaisesti. Jos tuon teille vettä joudun tuomaan kaikille 160 miehelle. Pyysin anteeksi aiheuttamaani vaivaa. Vesipullo kuului vastedes varusteisiin. Muistin arvostetun kaukopartiomiehen, entisen esimieheni Eero Naapurin opetuksen. Rajamies ei luovu repustaan koskaan. Eräällä lennolla ällöttävä lemu työntyi sieraimiin. Hajun lähteestä ei voinut erehtyä. Jonkin ajan kuluttua jykevä lentoemäntä lähestyi käytävän täydeltä istuinaluettamme. Hän nuuski ja tähysti vuoron perään kuin paras rajakoira puolelta toiselle. Sitten hän pysähtyi. Nuori tadzikki sai kuulla kunniansa. Kengät lensivät jalkoihin ja pysyivät niissä kuten muidenkin kaikilla lennoilla tästä eteenpäin. Tunsin oloni alkuun orvoksi mutta se muuttui pian turvallisuuden tunteeksi. Ei ollut pelkoa, että nuorukaiset olisivat kiusoitelleet meitä kahta suomalaista. Läpi yön jatkunut puheensorina oli ainoa riesa.

Laskeutuminen on nousun ohella on toinen vaaran hetki. Pietaria lähestyttäessä kertasin nopeasti mielessäni turvatoimet, jotka länsikoneissa kerrataan joka lennolla. Odotin täräystä. Ihmeekseni Tupolev leijui kuin Matti Nykänen maan pinnan yläpuolella. Kosketus oli silkin pehmeä. En ollut kokenut vastaavaa aikaisemmin. Joku kertoi lentäjien olevan entisiä pommituslentäjiä. Mutta eivät he niin vanhoilta näyttäneet. Koneesta poistuminen tapahtui lentoemäntien komentojen mukaan rivi kerrallaan. Jäin kaipaamaan käytäntöä.

Suomen rajavartiolaitoksen opit ovat brändituotteita ympäri maailmaa. EU:n rajaturvallisuuskonsepti on rakennettu niiden pohjalta. Valitettavasti kaikki jäsenmaat eivät ole sitoutuneet yhteiseen politiikkaan. Tällaisena itsenäisyyden juhlavuotena tuntee mielihyvää, kun on saanut olla isänmaan asialla todella haastavassa ympäristössä. Vieläkin veri vetää, mutta ikä tulee vastaan. Turnauskestävyys puuttuu.

Juhani Paakkinen
Imatra

Kansan kanta

Lehden mielipidepalstalla julkaistaan lukijoiden kirjoituksia. Voit jättää tekstin Imatralaiseen tästä ja Lappeenrannan Uutisiin tästä.